Lager on maailman yleisin oluttyyppi. Se on yleisnimitys pohjahiivaoluille. Pohjahiivaoluen syntysijat ovat Keski-Euroopassa, missä 1800-luvun alkupuolella saksalaiset valmistivat olutta keväällä ja siirsivät sen kesän ajaksi kylmävarastoihin kallioluoliin. Valmis olut haettiin varastoista syyskuun loppupuolella ja ensimmäisten tynnyrien aukaisua juhlistettiin oktoberfestiksi kutsuttujen juhlien merkeissä.

Vaaleaa pohjahiivaolutta valmistettiin tiettävästi ensimmäistä kertaa lokakuussa 1842 Pilsenissä, Tsekissä. Tuolloin kaupungin torilla korkattiin ensimmäinen Pilsner Urquell astia. Panimomestari Josef Groll oli saanut tehtäväksi valmistaa kullankeltaista ja maistuvaa olutta ja monivuotisen työn päätteeksi ensimmäinen vaalea lager oli nähnyt päivänvalon.



Lager on maailman yleisin oluttyyppi. Se on yleisnimitys pohjahiivaoluille. Pohjahiivaoluen syntysijat ovat Keski-Euroopassa, missä 1800-luvun alkupuolella saksalaiset valmistivat olutta keväällä ja siirsivät sen kesän ajaksi kylmävarastoihin kallioluoliin. Valmis olut haettiin varastoista syyskuun loppupuolella ja ensimmäisten tynnyrien aukaisua juhlistettiin oktoberfestiksi kutsuttujen juhlien merkeissä.

Ennen Josef Grollin alulle panemaa vaalean oluen vallankumousta, kaikki olut oli enemmän tai vähemmän tummaa. Tumman oluen väri saadaan yleisimmin aikaan paahtamalla mallasta normaalia kuivatusta kovemmassa lämpötilassa. Saksalaistyyppisen rauchbierin (savuolut) maku ja tuoksu saadaan aikaan kuivattamalla sekä paahtamalla mallasta pyökkisavussa.

Ale eli pintahiivaolut on maailman vanhin oluttyyppi. Ennen 1400-lukua kaikki oluet tehtiin pintahiivamenetelmällä. Tämä hiivatyyppi käy olutvierteen pinnalla, joten se on alttiina villihiivakannoille. Tämän vuoksi pintahiivakäyminen on riskialtista. Toisaalta maailman parhaiksi arvostetut oluet ovat yleensä pintahiivamenetelmällä tehtyjä oluita. Näin tehdään muun muassa kuuluisat belgialaiset trappistioluet. Eräs erikoisuus pintahiivaoluista on belgialainen lambic. Tämä olut käytetään villihiivalla. Panimomestarit jättävät käymisastioiden kannet auki ja antavat hiivojen laskeutua vierteeseen. Lopputuloksena on yksi olutmaailman erikoisuuksista ja samalla muisto menneestä. Maailman ensimmäiset oluet tehtiin nimittäin samalla tavalla villihiivan avulla.

Brittein saarilla valmistettu pintahiivaolut voidaan jakaa moniin eri alatyyleihin. Esimerkkejä eri tyylilajeista ovat mm. Mild Ale, Bitter, Pale Ale, Brown Ale, India Pale Ale (IPA). India Pale Ale tyylilajina kehittyi, kun Brittiläinen imperiumi hallitsi Intiaa ja kruunun sotilaat olivat vailla kotimaasta tuttua olutta. Jotta olut olisi ollut nautittavaa vielä pitkän merimatkan jälkeenkin, silloiset panimomestarit käyttivät sen tavallista olutta vahvemmaksi ja siihen lisättiin myös normaalia runsaammin humalaa, joka vahvan alkoholipitoisuuden lisäksi toimii maustamisen lisäksi oluen säilöntäaineena.

Näiden tyylilajien lisäksi käytössä on useita muunnelmia, joita monesti ainoastaan panimomestareiden mielikuvitus tai sen puute kahlitsee. Tuoreimpana esimerkkinä tyylilajien moninaisuudesta on Skotlantilaisen Brew Dog –panimon tuotteissa esiintyvä Imperial IPA joka nimenä on sekoitus Imperial Stoutia (lisää Stoutit ja Portterit osiossa) ja IPA –olutta.

Brittiläiseen kulttuuriin kuuluu nauttia ale –olutta käsin pumpattuna tuoreoluena, Real alena. Real ale on brittiläistä tuoreolutta, joka kypsyy ja kehittyy vielä tynnyrissä (cask). Kun real ale -tynnyri on avattu tarjoilua varten, on se tyhjennettävä noin kolmessa-viidessä päivässä tai olut menee vähitellen pilalle. Oluen maku myös kehittyy koko ajan kun se on tarjoiltavana. Suurin osa maassamme tarjoiltavista brittioluista anniskellaan kuitenkin toisen tyyppisestä tynnyristä (keg), mistä olut ponnistetaan hiilidioksidin avulla hanalaitteistoon. Birgerissä on yksi tuoreoluthana, josta tuotteita pääsee nauttimaan kerran kuussa aina täydenkuun aikaan.

Ale eli pintahiivaolut on maailman vanhin oluttyyppi. Ennen 1400-lukua kaikki oluet tehtiin pintahiivamenetelmällä. Tämä hiivatyyppi käy olutvierteen pinnalla, joten se on alttiina villihiivakannoille. Tämän vuoksi pintahiivakäyminen on riskialtista. Toisaalta maailman parhaiksi arvostetut oluet ovat yleensä pintahiivamenetelmällä tehtyjä oluita. Näin tehdään muun muassa kuuluisat belgialaiset trappistioluet. Eräs erikoisuus pintahiivaoluista on belgialainen lambic. Tämä olut käytetään villihiivalla. Panimomestarit jättävät käymisastioiden kannet auki ja antavat hiivojen laskeutua vierteeseen. Lopputuloksena on yksi olutmaailman erikoisuuksista ja samalla muisto menneestä. Maailman ensimmäiset oluet tehtiin nimittäin samalla tavalla villihiivan avulla.

Amerikkalaiset pintahiivaoluet ovat monasti muunnelmia Brittiläisistä serkuistaan. USA:n panimotuotanto on kärsinyt melkoista inflaatiota vanhalla mantereella, lähinnä kaupallisesti tunnetuimpien merkkien olutkulttuuriin tuomien lieveilmiöiden vuoksi (Light –lagerit).

Yksi huvittavimmista tapauksista oli, kun Anheuser-Busch konserni riitautti Budweiser oluensa nimen käyttöoikeuden. Tsekkiläisen Ceske Budejovicen kaupungissa jo 700 vuoden ajan valmistetun alkuperäistuotteen Budejovicky Budvaria kiellettiin markkinoimasta tuotettaan Yhdysvalloissa sen englanninkielisellä nimellä: Budweiser (= Budejovickyläinen).

Yhdysvaltojen pienpanimokulttuuri sen sijaan on tuonut olutmaailmaan monia maukkaita ja erikoisia tuotteita. Nämä panimot ovat usein maantieteellisesti tietyille alueille keskittyneitä (New England, Colorado, Bay –area, Seattle/Oregon jne.) ja ne tuottavat useimpia perinteisiä Brittiale –tyylejä, sekä lisäävät niihin oman erikoislaatuisen leimansa. Amerikassa tuotetaan monia eri humalalajikkeita ja usein juuri näiden humalien ennakkoluuloton käyttö oluen maustamiseen on tuottanut ilon kyyneleitä ns. ”Hop-Head”ien keskuudessa, huomattavasti konservatiivisemmassa Euroopassa.

Ale eli pintahiivaolut on maailman vanhin oluttyyppi. Ennen 1400-lukua kaikki oluet tehtiin pintahiivamenetelmällä. Tämä hiivatyyppi käy olutvierteen pinnalla, joten se on alttiina villihiivakannoille. Tämän vuoksi pintahiivakäyminen on riskialtista. Toisaalta maailman parhaiksi arvostetut oluet ovat yleensä pintahiivamenetelmällä tehtyjä oluita. Näin tehdään muun muassa kuuluisat belgialaiset trappistioluet. Eräs erikoisuus pintahiivaoluista on belgialainen lambic. Tämä olut käytetään villihiivalla. Panimomestarit jättävät käymisastioiden kannet auki ja antavat hiivojen laskeutua vierteeseen. Lopputuloksena on yksi olutmaailman erikoisuuksista ja samalla muisto menneestä. Maailman ensimmäiset oluet tehtiin nimittäin samalla tavalla villihiivan avulla.

Benelux –maissa pintahiivaoluita valmistetaan lukemattomia erilaisia, lähinnä alueellisesti yksilöllisinä oluttyyleinä. Monet näistä oluista ovat ns. luostarioluita, joka terminä on alun perin tarkoittanut luostareissa munkkien toimesta pantua olutta. Useimmat näistä ”luostarioluista” ei kuitenkaan nykypäivänä liity millään tavalla hengelliseen ravintoon. Panimot ovat markkinointisyistä käyttäneet eri luostarien nimiä oluissaan jo pitkään. Toiminnassa olevien luostarien nimien käyttöoikeuksista panimot maksavat useimmiten korvauksia, joiden avulla luostarien toiminta voi jatkua. Jotkut ovat tosin keksineet myös täysin kuvitteellisiakin luostareita saadakseen oluelleen markkinointiapua.

Trappist -nimeä kantavat luostarioluet on kaikki tehty luostaripanimoissa ja oluen panemiseen saa osallistua ainoastaan hengen miehet. Nimi on ollut vuodesta 1962 suojattu Belgian laissa, minkä tarkoituksena on ollut estää kaupallisten panimoiden hyötyminen taloudellisesti oikeiden munkkien kustannuksella.

Belgiassa toimii eri lähteiden mukaan n. 125 kaupallista panimoa. Lisäksi lähes jokaisessa kylässä löytyy muutamia ”autotallipanimoita”, joiden tuotoksia voi päästä maistelemaan paikallisissa oluttuvissa. Belgialaiset panimot valmistavat n.800 erilaista vakiotuotetta ja harvakseltaan valmistettavat erikoistuotteet nostavat määrän jopa vajaaseen yhdeksään tuhanteen eri olueen.

Portteri on paahteista ja tummaa olutta. Nimen kerrotaan saaneen alkunsa Lontoon Victorian aseman kantajista (Porters), tai vaihtoehtoisesti satamatyöläisistä, joiden työsuhde-etuisuuksiin kuului olut. Britti-tyyliset portterit valmistetaan pintahiivamenetelmin, kun taas porttereiden toinen alalaji, Baltialaiset portterit pohjahiivalla.

Stout on myös tummaa olutta, joka portterin tavoin on usein melko paahteista. Stout ja portteri voidaan käytännössä luokitella samaksi olueksi, joskin muutamia eroavaisuuksia näillä kahdella tyylillä on olemassa. Guinness on epäilemättä maailman tunnetuin stout, tarkemmin ottaen dry stout.

Aiemmin teksteissä mainittu imperial stout on alun perin muodostunut omaksi alalajikseen hieman IPA-oluen tavoin. Brittiläisten oluisiin ihastunut Venäjän tsaari ja tämän hoviväki tilasi Englannista olutta ja jälleen pitkän toimitusketjun ansiosta muokattiin hieman oluiden reseptiikkaa. Imperial stoutien alkoholipitoisuus on usein n. 9-10 til.%, jotta rahdattu olut kestäisi pitkän matkan rasitukset.

Sweet stout –tyylin kerrotaan saaneen alkunsa myös Lontoosta. Sitä kutsuttiin myös milk stoutiksi, koska sen makeutukseen käytettiin aikoinaan laktoosia, eli maitosokeria. Sweet stoutien valmistuksessa käytetään ohramaltaan lisäksi myös suklaamallasta ja joissain tapauksissa myös kauramallasta.

Saksassa määrättiin vuonna 1516 annetulla oluen puhtauslailla (Reinheitsgebot), että oluen valmistuksessa voidaan käyttää ainoastaan vettä, ohraa sekä humalaa. Yhtenä syynä puhtauslain asettamiselle koettiin perimätiedon mukaan se, että vehnää käytettiin oluen panoon liikaa, eikä sitä riittänyt leivänvalmistukseen. Vehnäolutta kuitenkin valmistetaan ja valmistettiin tuolloinkin, pääasiassa Saksan pohjoisosissa ja Baijerissa. Muita tunnettuja vehnäolutalueita löytyy Belgiasta sekä myös Ranskan pohjoisosista. Vehnäoluet ovat keveitä sekä hedelmäisiä ja niitä nautitaan suuremmissa määrin kesäisin.

Trappist on suojattu nimi, jota voidaan käyttää vain benediktiiniläisten trappistiluostareiden munkkien tekemästä luostarioluesta. Nimen käyttö edellyttää myös oluen valmistamista itse luostarissa, ja että panimon tuotto käytetään luostarin toiminnan hyväksi. Trappistioluita valmistavia luostareita on yhteensä seitsemän ja yhtä Hollantilaista luostaria lukuun ottamatta ne sijaitsevat Belgiassa.

Trappistiluostareista ensimmäisenä panimotoiminnan aloitti Westmalle (1836). Useimmat luostareista valmistavat useampaakin erilaista olutta ja osaa niistä myydään ainoastaan luostarien omissa myymälöissä.

Lambic on usein mainittu suomalaisen sahdin lisäksi maailman vanhimmaksi yhtäjaksoisesti valmistetuksi oluttyypiksi. Sitä valmistetaan ainoastaan Belgiassa, Brysselin länsipuolella sijaitsevassa Senne -joen laaksossa. Lambic ja sen eri alatyylit nauttivat EU:n nimisuojaa.

Lambicien valmistus poikkeaa melko radikaalisti muista oluttyyleistä sillä, että sen vierteeseen ei lisätä ollenkaan hiivaa, vaan se käyttää ympäristössä leijailevaa hiivakantaa sekä erilaisia mikrobeja aikaansaamaan spontaanikäymiseksi kutsutun prosessin. Käyminen tapahtuu talviaikaan, jolloin ulkoilma on riittävän viileää.

Kun spontaanikäyminen on alkanut, lambic –vierre kypsytetään vanhoissa puutynnyreissä, joissa käyminen jatkuu 1-3 vuotta. Perustuotteena lambic on yleensä voimakkaan hapanta ja sitä voidaan maustaa etenkin vientitarkoituksiin valmistettuna mm. marjoilla ja hedelmillä. Näistä etenkin kirsikka –lambic eli Kriek on monille suomalaisillekin tuttu.

Ennen Kristuksen syntymää suurta osaa Ranskaa, Saksaa ja Pyreneiden niemimaata asuttaneiden kelttien väitetään oppineen pitämään siideristä jo useita vuosisatoja ennen ajanlaskumme alkua. Kelttiläisille omena oli pyhä hedelmä ja heidän mytologiassaan sillä oli myös oma jumalansa.

Ajanlaskumme alun tienoilla siideri oli tuttu myös Rooman valtakunnassa, ja roomalaisten kerrotaan levittäneen valloitusretkillään siideriaatetta edelleen. Juoma oli legioonalaisille varsin tuttu, koska myös osa palkasta maksettiin siiderinä.

Etelä-Espanjaa asuttaneiden islaminuskoisten maurien taas kerrotaan keksineen tehokkaan keinon saada mehu irti omenasta, kun omenoita alettiin puristella oliiviöljyn valmistuksessa käytetyillä laitteilla. Varhaisia kirjallisia mainintoja siideristä löytyy esimerkiksi Raamatusta ja keisari Julius Caesarin muistiinpanoista.

Keskiajalla luostarit olivat juomakulttuurin kehittäjiä. Munkit olivat kuitenkin närkästyneitä siiderin yleistyvästä väärinkäytöstä: 1300-luvun Englannissa lapsia kastettiin siiderillä.

1600-luvun alkuun mennessä siiderin vankimmiksi tukialueiksi olivat muodostuneet Pohjois-Ranska ja Englannin etelä- ja länsi, koska siellä siideriomenat menestyivät hyvin. Viinirypäleiden viljely ei näillä alueilla onnistunut yhtä hyvin kuin omenoiden, joiden kasvattaminen käy hivenen viileämmässäkin ilmastossa.

Englannissa kansallisena ylpeydenaiheena pidetystä siideristä kehkeytyi 1800-luvun alussa myös terveysjuoma. Sen väitettiin tuovan helpotusta mm. kihtiin, päänsärkyyn, reumaan ja vatsavaivoihin. Siideriä käytettiin jopa haavasiteissä.

Napoleonin hävittyä Waterloon taistelun 1815 parempiosaiset englantilaiset alkoivat kuitenkin vähitellen päästä uudelleen tuontiviinien makuun, jolloin siiderin juojia alettiin pitää köyhinä tai vähintäänkin maalaisina. Tästä otsamerkistä siideri vapautui lopullisesti II maailmansodan jälkeen, kun juoma alkoi uudelleen hurmata myös kaupunkilaisia.

1800-luvun lopulla siiderituotanto kehittyi Euroopassa teolliseksi, mutta Suomessa varsinainen valmistus käynnistyi vasta vuonna 1962.

Siiderin tärkein raaka-aine on omena. Omenapuut viihtyvät parhaiten lievästi kohoilevilla nummilla, joissa ne saavat auringonvaloa koko kasvukauden ajan. Nummilla vesi ei pakkaudu maaperään vaan sateen jälkeen ylimääräinen vesi valuu pois puiden juurilta. Englannissa omenanummet ovat keskittyneet lounaisosaan, jossa myös siiderinvalmistamot sijaitsevat.

Käytettäviä omenalajikkeita on jopa 400. Jokainen on nimetty ja listalta löytyy hauskojakin nimiä kuten Lady’s Fingers tai Pig’s Snout. Vaikka lajikkeita on useita, vain noin kymmentä käytetään kaupalliseen siiderinvalmistukseen. Hyvän siiderin salaisuus onkin eri lajikkeiden sekoittaminen.

Siideriin käytettävät omenat ovat kaikkea muuta kuin syötäviä. Ne ovat erittäin hapokkaita, karvaita ja pistävän makuisia. Siideriin käytettävien omenoiden pitää sisältää tavallista enemmän kuituja, jotta saadaan mahdollisimman kirkasta mehua, kun omenamehua puristetaan. Sokeri on tärkeä elementti omenoissa, onhan kyse käymistuotteesta ja sokeri mahdollistaa lopullisen tuotteen alkoholin.

Suomessakin on tällä hetkellä mukavasti myynnissä laadukkaita siidereitä. Hyvän siiderin tunnistaa jo väristä; se on luonnollisen keltaista ja siinä saattaa olla jopa sakkaa.

Aito siideri tuoksuu ja maistuu vahvasti omenalta. Suuret yhtiöt oikaisevat siiderinvalmistuksessa ja sekoittavat omenamehutiivistettä, alkoholia, vettä ja hiilihappoa keskenään. Siiderin asiantuntijat eivät sellaista kuplajuomaa edes vertaa oikeaan omenasiideriin.

Ennen Kristuksen syntymää suurta osaa Ranskaa, Saksaa ja Pyreneiden niemimaata asuttaneiden kelttien väitetään oppineen pitämään siideristä jo useita vuosisatoja ennen ajanlaskumme alkua. Kelttiläisille omena oli pyhä hedelmä ja heidän mytologiassaan sillä oli myös oma jumalansa.

Ajanlaskumme alun tienoilla siideri oli tuttu myös Rooman valtakunnassa, ja roomalaisten kerrotaan levittäneen valloitusretkillään siideriaatetta edelleen. Juoma oli legioonalaisille varsin tuttu, koska myös osa palkasta maksettiin siiderinä.

Etelä-Espanjaa asuttaneiden islaminuskoisten maurien taas kerrotaan keksineen tehokkaan keinon saada mehu irti omenasta, kun omenoita alettiin puristella oliiviöljyn valmistuksessa käytetyillä laitteilla. Varhaisia kirjallisia mainintoja siideristä löytyy esimerkiksi Raamatusta ja keisari Julius Caesarin muistiinpanoista.

Keskiajalla luostarit olivat juomakulttuurin kehittäjiä. Munkit olivat kuitenkin närkästyneitä siiderin yleistyvästä väärinkäytöstä: 1300-luvun Englannissa lapsia kastettiin siiderillä.

1600-luvun alkuun mennessä siiderin vankimmiksi tukialueiksi olivat muodostuneet Pohjois-Ranska ja Englannin etelä- ja länsi, koska siellä siideriomenat menestyivät hyvin. Viinirypäleiden viljely ei näillä alueilla onnistunut yhtä hyvin kuin omenoiden, joiden kasvattaminen käy hivenen viileämmässäkin ilmastossa.

Englannissa kansallisena ylpeydenaiheena pidetystä siideristä kehkeytyi 1800-luvun alussa myös terveysjuoma. Sen väitettiin tuovan helpotusta mm. kihtiin, päänsärkyyn, reumaan ja vatsavaivoihin. Siideriä käytettiin jopa haavasiteissä.

Napoleonin hävittyä Waterloon taistelun 1815 parempiosaiset englantilaiset alkoivat kuitenkin vähitellen päästä uudelleen tuontiviinien makuun, jolloin siiderin juojia alettiin pitää köyhinä tai vähintäänkin maalaisina. Tästä otsamerkistä siideri vapautui lopullisesti II maailmansodan jälkeen, kun juoma alkoi uudelleen hurmata myös kaupunkilaisia.

1800-luvun lopulla siiderituotanto kehittyi Euroopassa teolliseksi, mutta Suomessa varsinainen valmistus käynnistyi vasta vuonna 1962.

Siiderin tärkein raaka-aine on omena. Omenapuut viihtyvät parhaiten lievästi kohoilevilla nummilla, joissa ne saavat auringonvaloa koko kasvukauden ajan. Nummilla vesi ei pakkaudu maaperään vaan sateen jälkeen ylimääräinen vesi valuu pois puiden juurilta. Englannissa omenanummet ovat keskittyneet lounaisosaan, jossa myös siiderinvalmistamot sijaitsevat.

Käytettäviä omenalajikkeita on jopa 400. Jokainen on nimetty ja listalta löytyy hauskojakin nimiä kuten Lady’s Fingers tai Pig’s Snout. Vaikka lajikkeita on useita, vain noin kymmentä käytetään kaupalliseen siiderinvalmistukseen. Hyvän siiderin salaisuus onkin eri lajikkeiden sekoittaminen.

Siideriin käytettävät omenat ovat kaikkea muuta kuin syötäviä. Ne ovat erittäin hapokkaita, karvaita ja pistävän makuisia. Siideriin käytettävien omenoiden pitää sisältää tavallista enemmän kuituja, jotta saadaan mahdollisimman kirkasta mehua, kun omenamehua puristetaan. Sokeri on tärkeä elementti omenoissa, onhan kyse käymistuotteesta ja sokeri mahdollistaa lopullisen tuotteen alkoholin.

Suomessakin on tällä hetkellä mukavasti myynnissä laadukkaita siidereitä. Hyvän siiderin tunnistaa jo väristä; se on luonnollisen keltaista ja siinä saattaa olla jopa sakkaa.

Aito siideri tuoksuu ja maistuu vahvasti omenalta. Suuret yhtiöt oikaisevat siiderinvalmistuksessa ja sekoittavat omenamehutiivistettä, alkoholia, vettä ja hiilihappoa keskenään. Siiderin asiantuntijat eivät sellaista kuplajuomaa edes vertaa oikeaan omenasiideriin.

Punaviinejä valmistettaessa rypäleet erotetaan kannoistaan ja murskataan, minkä jälkeen massa (mehut ja siemenet) pannaan käymään. Punaisten rypäleiden mehu ei tavallisesti sisällä väriaineita, jotka ovat rypäleen kuorissa ja liukenevat käymisen aikana. Samalla siemenistä ja kuorista liukenee punaviinille tunnusomaisia parkkiaineita. Muutamien tuntien tai päivien kuluttua, riippuen siitä kuinka paljon väri- ja parkkiaineita viiniin halutaan, mehu puristetaan massasta ja käymisen annetaan jatkua.